Parisuhderetkeily - tekosyitä ja kompromisseja

26.08.2021

Minä en ole ollut parisuhteemme alusta saakka retkeilijä, mutta mies on aina ollut kalastaja.

 Häämatkallekin lähdettiin autiolle saarelle Ahvenanmaalle. Tuore sulhanen suhasi veneellä merta edestakaisin ja heitteli virveliään tai laski verkkojaan hankkiakseen armaalleen illallista. Morsmaikku nautiskeli sillä välin merellisistä maisemista kylmän valkoviinilasin ja rakkausromaanin kera eikä valittanut lainkaan. Illalla sitten syötiin savustettua kampelaa ja katsottiin yhdessä auringonlaskuun.


Luonnossa oleskelu, tavalla tai toisella, on siis ollut osa meidän elämää. Miestäni olen aina kannustanut lähtemään kalareissuihin ja kun itse muutama vuosi takaperin hurahdin näihin retkihommiin, on hänkin kannustanut minua.

Yhdessä vietettyjä telttaöitä on vuosien varrella kertynyt muutama lähinnä festareilta tai mökkipihoilta, mutta yhteisiä retkiä tai vaelluksia emme ole tehneet.

Emme ennen kuin tänä vuonna.


Miksi aina pitää kalastaa?

Aiemmin tänä keväänä koronapandemian ahdistamana minä aloin kitisemään, että jokin yhteinen reissu pitäisi kesällä kyllä tehdä. Samaan hengenvetoon totesin hieman moittien, että kun sun kanssa ei mihinkään voi mennä, ellei siellä voisi kalastaa. Mies myönsi, että näinhän se on.

Siitä alkoi pitkä keskustelu, joka päättyi jonkinlaiseen kompromissipakettiin retkeilystä, kalastuksesta ja Norjasta (Norja on meille tärkeä paikka). Minä lupasin suunnitella pienen vaelluksen, missä olisi mahdollista myös kalastella ja samalla reissulla pitäisi päästä uittamaan kalavehkeitä myös Jäämereen.

Valtavan monen vaiheen, suunnitelman ja muutoksen kautta päädyimme elokuussa ensin muutamaksi päiväksi Muotkatuntureiden kupeeseen ja sen jatkoksi Varangin vuonon rannoille.

Ja sitten mentiin

Emme enää ole aivan yhtä nuoria kuin Ahvenanmaan kallioilla kuljeskellessamme. Kaikenlaista kremppaa kropasta löytyy. Mies yritti ensin paeta suunnitelmaa polvi-ja selkävaivojen taakse pohtien olisiko hänestä edes maastossa kävelijäksi tai rinkan kantajaksi.

Annoin hänelle armeliaasti kevyemmän rinkkani, mutta kalastustarvikkeista kertyi lisäpainoa ja molempien rinkat painoivat punnitsematta yli 20 kg.

Maastoon kuitenkin lähdettiin Giellajohkan kulmilta, ensimmäisenä suuntana pienet järvet Peltotunturin läheisyydessä. Tarkoitus oli viipyä kolmen yön verran.

Kenen jalkoihin sattuikaan?

Pitkin vuotta vasenta jalkaani aika ajoin vaivannut kantakalvon tulehdus oli saanut minut vaihtamaan jäykemmät vaelluskenkäni pehmeämpiin maastokenkiin. Kantapää kiitti valinnasta eikä oireillut normaalia pahemmin, mutta todettava oli, että varresta jämäkämpi kenkä olisi ollut parempi epätasaisessa metsämaastossa ja kivikkoisilla poluilla.

Sen sijaan, yllätys yllätys, mies paineli tyytyväisenä menemään uusissa vaellussaappaissaan eikä valittanut edes rinkasta.

Ensimmäisenä päivänä kävelimme noin 12 km ja löysimme leiripaikaksi pienen paratiisin järven rannalta. Järvi oli kuitenkin matala ja lähes kalaton. Seuraavan aamun sää oli tyyni ja kaunis.

Suunnitelmat uusiksi

Toinen vaelluspäivä on usein se pahin. Joka paikkaa jo vähän kolottaa ja jalatkin painaa yllättävän nopeasti. Suuntasimme toiselle nimettömälle (ja matalalle) järvelle, mutta päätimme sitten kuitenkin jatkaa yöksi lähemmäs Peltojokea. Tässä vaiheessa oli jo tullut täysin selväksi, että a) emme ehtisi emmekä jaksaisi kulkea Peltojärven eteläpään hiekkarannoille b) emmekä edes Peltotunturiin maisemia ihailemaan. Sää oli muuttumassa ja lupasi lähes taukoamatonta sadetta pariksi seuraavaksi päiväksi. Kalat jäivät myös saamatta, sillä Peltojokeen ei enää saanut lupia.

Tuisku-koira oli myös väsynyt, joten ainoa järkevä päätös oli palata seuraavana päivänä kuivattelemaan kamoja mökille, jonka olimme vuokranneet tukikohdaksi.

Kolme päivää maastossa opetti meille yhtä ja toista

Omien voimavarojen tunteminen ja retken suunnittelu ovat tärkeitä, mutta reissu yllättää aina. Etukäteen pelätyt vaivat eivät ehkä toteudukaan, vaan tilalle ilmestyy uusia. Niin ikään on oltava valmis muuttamaan reittiä tai matkan kestoa.

Tärkeintä on, että vaikka moni haave jäi vielä toteutumatta, meillä meni yhdessä tosi hyvin. Ei pahemmin tiuskittu eikä riidelty. Sain jopa kiitettävää palautetta, mikä näin puoliammattilaista tietenkin hivelee. Olihan mies samalla myös tutustumassa eräoppaan ammattiin ikään kuin asiakkaan näkökulmasta.

Voi olla, että joskus tulee vielä toinenkin reissu....

Norja kutsuu

Toinen puolisko viikosta vietettiin sitten vuokratussa talossa Varangin vuonon rannalla, Vestre Jakobselvan kylässä lähellä Vesisaarta. Alueen luonto on karun kaunista. Paljon alavampaa kuin esimerkiksi lännempänä Pohjois-Norjaa. 

Oli vuoria tai ei, meri tekee Norjasta meille tärkeän. On tilaa hengittää.

Viimeisenä iltana kävelimme tunnetuille lintukallioille, missä jyrkkää polkua pitkin pääsee meren rantaan kalastelemaankin. Lokit ja pikkukajavat odottelivat kärsimättömästi jämiä miehen kalastussaalista, joka kuitenkin jäi laihaksi - pari pientä seitä ja koljaa.

Liuskottuneet kalliot loivat mystisen vaikutelman. Teltalle olisi ollut täällä hienoja paikkoja, mutta tällä luonnonsuojelualueella leiriytyminen on kiellettyä.



Kotimatkalla autossa alaselkä jumissa vannoin, etten enää koskaan matkusta pohjoiseen muulla kuin yöjunalla. Luultavasti syön sanani heti seuraavan reissuidean saatuani....