Miten minusta tuli retkimuija?
Mieheni kutsuu minua nykyään retkimuijaksi. Olen retkeillyt vasta vähän aikaa, mutta silti on vaikeaa muistaa, mistä kaikki alkoi. Miksi päädyin Seitsemisen kansallispuistoon helatorstaina 2017 kahden päivän retkelle aivan tuntemattoman nuoren naisen kanssa?
Kelaan pääni muistikorttia taaksepäin. Täytyy palata vuoteen 2014 saakka.
Meri-ihminen löytää vuoret...
Olin työmatkalla Pohjois-Norjassa, Vesterålenin saaristossa, Lofoottien yläpuolella. Kuvasimme Ylen Erätulilla-ohjelman kolmea erikoisjaksoa valtavan kauniissa maisemissa. Meri oli turkoosi kuin Välimerellä ja vuoret valuivat syvänvihreinä kohti rantaa. Pieni kalastajakylä sinnitteli toimeentulosta tuon mahtavuuden keskellä. Koin kai jonkinlaisen luontoherätyksen, siitä todisteena artikkelini Ylen verkkosivulla.
Nyt tuo kirjoitus jo vähän hävettää, mutta silloin se oli todellista. Kun yhtenä päivänä en mahtunut kuvausveneeseen, käytin aikani kävellen osan suositusta Dronningruta- reitistä, ensin meren rantaa seuraillen ja lopuksi jyrkkää vuoren rinnettä ylös ähisten. Selkää pakotti, mutta se kesti - vuosi kivuliaan välilevyn pullistuman jälkeen. Katsoin huikeaa maisemaa ja olin täynnä onnea, adrenaliinia ja sisua. Olin jo pelännyt, että selkäni määräisi loppuelämäni tahdin, mutta ei - tästä lähtien minä määräänkin sen ihan itse!
Tuosta matkasta jäi tunne, että pakko päästä takaisin.
Pakko tehdä asioita, joista tulee hyvä olo.
Pakko nähdä kauniita maisemia, hengittää ja ehkä vähän ponnistellakin sen elämyksen eteen.
Kahden vuoden kuluttua olin taas tutulla meren rannalla!
Silloin reissuun lähdettiin asuntoautolla miehen, pojan ja Tuisku-koiran kanssa. Selkä oli jo parempi ja kapuaminen vuoren laelle sujui jo helpommin. Tätä oli saatava lisää!
....ja sitten vielä korkeammille vuorille
Vuoden 2016 lopussa varasin matkan Italiaan, Via ferrata-vaelluksen Dolomiiteille. 45-vuotiaana tunsin, että nyt tai ei koskaan. Matka olisi 10 kk päässä, syyskuussa 2017. Aika rapakuntoisena minun olisi treenattava, joten ostin jäsenyyden kuntosalille ja hölkkäsin poluilla (en siis todellakaan ole urheiljatyyppiä).
Tuosta unohtumattomasta matkasta voit lukea ystäväni Suvin blogista!
Pitäisikö tehdä jotain Suomessakin?
Sitten joululahjapaketista löytyi trangia. Mikä yllätys!
Olin kai ääneen naureskellut, että meikäläinen se vaan lähtee ulkomaan vuorille saakka vaeltamaan, vaikka ei ole Suomessa vaeltanut metriäkään. Puolisoni oli ilmeisesti päättänyt tehdä asialle jotain ja osti trangian. Kiitos <3
Kenen kanssa sitten retkeilisin tai vaeltaisin? Laji ei kuulunut kenenkään kaverini harrastuksiin. Miestä kiinnosti vain kalastaminen ja poikakin oli kasvanut partioharrastuksestaan ohi. Tytär oli liian mukavuudenhaluinen.
Jälleen kerran vastaus löytyi työhistoriasta. Muutama vuosi aiemmin olin etsinyt käsiini naispuolisia retkeilijöitä tv-ohjelmaa varten. Löytyi Outdoor Siskot, silloin reilun kolmen sadan naisen epävirallinen yhteisö, jonka periaatteena oli ulkoilla, urheilla ja retkeillä yhdessä.
Liityin näiden ulkoilmahenkisten siskojen joukon jatkoksi, kuten on muuten 4000 muutakin naista sen jälkeen! Yksin ei siis tarvitse matkaa taittaa eikä nuotiolla istuskella, ellei sitten tahdo.
Ja siitä se sitten lähti. Helatorstain retkelle löytyi seuraa. Vaatehuoneesta löytyi jonkinlainen makuupussi ja alusta, mutta vanhaa, painavaa telttaa en tohtinut lähteä raahaamaan. Ostin edullisen tunneliteltan. Pakkasin kamat pojalta jääneeseen nuorisorinkkaan ja retki sai alkaa.
